Kirje isältä

"Hei Varpu,                                   

Blogisi herätti minussa halun kertoa sinulle joitakin omia muistikuviani varhaisen lapsuuteni tapahtumista.

Ensimmäinen kirkas muistoni on vuoden 1939 marraskuulta. Olin tuolloin 3,5-vuotias. Oli kirkas pakkasyö, istuin hevosen vetämän muuttokuorman päällä selkä menosuun- taan. Näin aina mäkien päältä pieniä valotuikkeita suunnasta josta olimme tulossa. Kysyin äidiltä mitä nuo valot ovat. Hän vastasi: ”Suomalaiset sotilaat perääntyvät ja sytyttävät talomme tuleen, jotta venäläiset sotilaat eivät voi yöpyä taloissamme.” En voinut ymmärtää aikuisten ihmisten typeryyttä, miksi talot pitää polttaa.

Hevoskyydillä tulimme Wärtsilän asemalle. Vastaan tuli jatkuvasti rintamalle meneviä sotilaita. Wärtsilän asemalla jouduimme odottamaan junakuljetusta pari vuorokautta. Aseman odotushuone oli tupaten täynnä kuljetusta odottavia ihmisiä. Kerran yöllä minulle tuli pissahätä. Äiti neuvoi minua menemään ulos tavaramakasiinin nurkan taakse tarpeelleni. Makasiinin seinää vasten oli ilmestynyt outo pino. Kuunvalossa näin, että siinä oli jäätyneitä suomalaisten sotilaiden ruumiita. Nekin odottivat kuljetusta Suomeen. Sotilaiden kasvoille oli jäätynyt kauhun ilme ja heidän silmänsä olivat avoimina. Palasin sisälle asemasaliin enkä halunnut kertoa äidille mitään näke- mästäni. Halusin suojella äitiä. Tapahtuma rekisteröityi minuun hyvin syvälle. Seuraus on ollut, etten vieläkään voi laulaa Ateenalaisten laulua; ”Kaunis on kuolla kun joukkosi eessä urhona kaadut taistellen puolesta maas, puolesta heimosikin...” Opin kerralla sen, että kuolema sodassa ei ole kaunis.

Juna tuli aikanaan ja meidät vietiin Suonenjoelle. Junan matkustajat siirrettiin muutaman päivän ajaksi Suonenjoen maamiesseuran taloon odottamaan pysyvämpää majoituspaikkaa. Majoituimme maamiesseuran salin lattialle. Vajaan viikon jälkeen meille löytyi sijoituspaikka Jalkalan kylältä Sutisen perheen talosta. Talo oli hyytävän kylmä, se oli täynnä lutikoita ja torakoita. Talon isäntäväki oli  epäystävällisiä. Sisareni Anja (4,5 v) oli hyvin heikko, pienikokoinen ja  varmaan aliravittukin, hän sairastui ja Anja oli niin pienikokoinen, että äiti kuljetti hänet palttoonsa sisällä lääkäriin. Lääkäri antoi äidille tiukan ohjeen: ”Anja tulee välittömästi saada hyvään hoitoon Sutisen talo ei ole sovelias asuinpaikka hänelle”. Niinpä Anja lähetettiin lentokoneella Ruotsiin. Siellä hänet sijoitettiin ensin lastensairaalaan ja sieltä myöhemmin hyvään ruotsalais- perheeseen.

Isä sai kutsun rintamalle ja äiti, Aarre-veljeni (s.1925) ja minä asuimme Sutisen talossa lutikoiden ruokana vuoden verran. Isä vapautettiin rintamapalveluksensa ikänsä perusteella (s.1895) ja hän sai määräyksen siirtyä Naarajärvelle sotavankileirin tulkiksi. Saimme alivuokralaisasunnon Naarajärven Niskamäeltä vanhan ystävällisen paris- kunnan kammarista.

1941 palasimme takaisin Suojärvelle. Kotimme oli poltettu (sen muistan nähneeni jo hevoskuorman päältä pari vuotta aiemmin). Vanha navetta oli pystyssä ja isä rakensi siitä meille tilapäisen asunnon. Asunnossa  oli keittiö ja kamari.

1942 Aarre (17v) halusi lähteä vapaaehtoisena asepalvelukseen. Lyhyen koulutuksen jälkeen hänet lähetettiin rintamalle etulinjaan. Hän haavoittui vaikeasti, toipuminen sotasairaalassa vei kuukausia. Sairaalassa hän muuttui täysin puhumattomaksi. Kuollessaan hän oli 39-vuotias ja 40%:n sotainvalidi.

1943 Anja palasi Ruotsista ummikkona luoksemme. Hän oli unohtanut suomen kielen ja tietysti myös Suomen köyhyyden. Hänellä oli varmaan aluksi suuria sopeutumis- vaikeuksia. Tuon vuoden syksyllä aloitimme kansakoulun Suojärvellä.

1944 jatkosodan alettua läksimme uudelleen evakkomatkalle. Isä oli Suojärvellä TVH:n  tiemestarina. Hänen tehtävänään oli siirtää TVH:n tienpitoon tarkoitetut välineet ja 10-hevosta Viitasaarelle. Osan alkumatkasta pääsimme tavarajunassa. Juna pysähteli usein ilmapommitusten ajaksi. Meidän tuli silloin juosta metsään pommeja piiloon. Lopulta saavuimme Viitasaarelle. Isä komennettiin jälleen paikallisen sota- vankileirin tulkiksi. Tässä tehtävässä hän oli kunnes rauhansopimus Neuvostoliiton kanssa saatiin syntymään.

Kesällä 1945 sairastuin silmätulehdukseen ja Aarre vei minut Kuopion keskussairaalaan. Sairaalan menomatkasta on jäänyt mieleeni täydellinen hiljaisuus. Ensin laivalla Viitasaarelta Suolahteen, jossa yövyimme matkustajakodissa, sitten junalla Suolahdesta Jyväskylän kautta Kuopioon. Aarre ei sanonut minulle sanaakaan koko matkan aikana. Kun silmä parantui sairaala yritti viestiä kotiin, että minut voitaisiin hakea pois sairaalasta. Säikähdin, kun hoitaja tuli kertomaan, että vanhempani ovat muuttaneet pois Viitasaarelta. Uutta osoitetta ei ollut tiedossa. Odotin levottomana muutaman päivän ja sitten Aarre tuli hakemaan minut sairaalasta. Perheemme oli tällä välin muuttanut Viitasaarelta Pitkälahteen (9 km Kuopiosta). Äidin Anna-sisar ja hänen miehensä Antti asuivat siellä.

Jaoimme Virsusen perheen kanssa heidän hellahuoneensa Heitä oli kolme ja meitä viisi. Kahdeksan ihmistä samassa huoneessa. Sopu säilyi kuitenkin kutenkin hyvänä, sisarukset tulivat hyvin toimeen keskenään ja isä ja Antti-setä olivat läheisiä ystäviä keskenään.  Isä ja Antti olivat paikallisella sahalla töissä.

1946 Muutimme Pankakoskelle ja sieltä 1947 Lieksaan, jossa sekä Anja että minä tulimme vaikeasti koulukiusatuiksi. Muutimme takaisin Pankakoskelle ja vuoden 1948 alussa Haukivuorelle.

1948 isä sai hyvin vastuullisen työn. Venäjän kieltä osaavana hän sai työkseen kerätä koko Savon radan pituudelta Kontiolahdelta Vainikkalaan sotakorvauksina Neuvosto- liittoon menevän puutavaran. Kun juna tuli täyteen mittaansa. Hän luovutti junan lastin venäläisille vastaanottajille. Työ oli hyvin vastuullista ja isä onnistui siinä hyvin. Älykkäänä miehenä hän oivalsi, että vastaanottajilla vielä suurempi elintarvepula kuin meillä suomalaisilla konsanaan. Niinpä hän sopi paikallisten sahanhoitajien kanssa siitä, että he voivat lastata korvausjunaan osittain myös huonompilaatuista puutavaraa ja myydä paremmat laudat suomalaisille. Suomessa oli huutava pula rakennus- tarvikkeista. Isän ainoa ehto sahanhoitajille oli, että hän sai omaan vaunuunsa lampaanviuluja ja sianlihaa. Neuvostoliittolaiset vastaanottajat olivat tyytyväisiä ja myös Suomen valtio antoi toiminnalle hiljaisen hyväksynnän.

Ylläolevat muistikuvat ovat omia muistojani. Vuosiluvut pitävät kutakuinkin paikkansa, Anjan kanssa olen keskustellut ja tarkistanut sen, että molemmilla on sama muistijälki tajunnassamme.

Kuten blogissasi kerroit, isäni oli ortodoksi ja syntynyt Suojärvellä. Hänen isänsä oli räätäli ja laukkuryssä. Isällä oli kuusi tai seitsemän veljeä jotka kaikki kuolivat lentävään keuhkotautiin joskus noin 1915-20. Tämä oli isäni perheen vaiettu salaisuus, josta ei koskaan saanut puhua.

Äitini oli syntynyt Karjalan kannaksella Viipurin läänin Pyhäjärvellä hän oli luterilainen ja meidät lapset on kastettu luterilaiseen kirkon jäseniksi. Äitini isä, Mikko Virolainen, oli Laatokan kalastaja, seppä ja omisti myös maatilan. Hänen perheeseensä kuului kolme tytärtä, Katri, Anna ja Maikki, sekä kaksi poikaa Antti ja Johannes. Johannes  muutti Amerikkaan siirtolaiseksi 1920-luvullä, perusti siellä perheen ja hänellä oli lapsia. Johannes Virolaisesta tuli Amerikassa John Lane. Antti asettui sodan jälkeen Äetsään ja viljeli siellä maata.
--

Pienen tarkennuksen haluaisin blogiisi. En ole huutolaispoika, olen evakkopoika.

Terveisin isä"